Taiteilija auttajan työssä

Saimme kutsun kirjoittaa Pro Soveltavan taiteen Tila ry:n dialogiseen blogiin Elsa Ervastilta. ”Me” olemme koreografi Sanni Sihvola ja teatteripedagogi Ursula Hallas. Työskentelemme päätoimisesti työparina taiteilija-kehittäjinä FinFami Uusimaa ry:ssä, joka tukee psyykkisesti sairastavien läheisiä ja omaisia. RAY:n rahoittamassa Space! Tilaa nuorten ehkäisevään mielenterveystyöhön -projektissa edistämme taiteen tutkivan asenteen ja erilaisten praktiikoiden siirtymistä mielenterveystyön rakenteisiin. Neuvottelemme palveluista päättävien tahojen kanssa, järjestämme ja ohjaamme koulutusta yhteistyöverkostojen ammattilaisille, koordinoimme nuorten taiteellista ryhmätoimintaa sekä ohjaamme nuorten taideperustaisia kasvuryhmiä. Käynnistysapuna yhteistyölle toimii Mimi -projektissa vuosina 2012-2015 kehittämämme Omakuva N.Y.T. taiteellisen kasvuryhmäprosessin malli.

Elsa Ervastin blogitekstissä kuvaama pitchaus on tapa viestiä ammattimaisuudesta ja puolustaa taiteen asemaa. Kyky kiteyttää osaamistaan on hyvä asia, siinähän joutuu harjoittamaan syvää tutkiskelua siitä, mitä osaaminen todella on ja mihin sitä haluaa hyödyntää. Mekin joudumme usein määrittelemään taideperustaisen työn eroa perinteiseen sosiaali- ja terveystyöhön sekä itsellemme että ympäristölle. Osaamiseemme liittyy, taiteen koulutuksen ja työkokemuksen lisäksi, ymmärrys ja kokemus hyvinvoinnin edistämisestä ja nuorten parissa työskentelystä. Koska työnantajamme on tavoitteellisesti mielenterveyden asialla, sekoittuu työhömme ammatillisen auttamisen piirteitä. Koemme tarpeelliseksi pohtia tässä kirjoituksessa auttajaidentiteettiä koska oletamme että asia koskettaa tässä ajassa useita taiteilijoita.

Kun autonomiseksi alaksi mielletty taide alkaa toimia perinteisesti sosiaali- ja terveysalojen kentällä, on taiteilijan varauduttava roolinsa uudelleentarkasteluun. Auttajan ammattitaito ja -tieto ei laskeudu kenenkään ylle saman tien kun hän astuu sisään vaikkapa mielenterveysjärjestön ovista tai käynnistää työskentelyn lastenkodissa. Kuitenkin meille saatetaan sälyttää hyvinkin vaativia tehtäviä terveydenhuollossa. Saatamme myös hakeutua itsekin juuri haasteellisimpien ympäristöjen pariin, mikä on ihan ymmärrettävää. Ulkopuolisuuden ja heikkouden tematiikka on puoleensavetävää, ja taiteessa on paljon yhteiskunnallisesti paljastavaa voimaa.

Mutta millaiseen ammatti-identiteettiin työ hyvinvoinnin edistäjien leirissä meitä oikein kutsuu? Millaisia tulkintoja työmme saa taiteen kentällä, ja millaisia hyvinvointityön kentällä? Roolimme värittyy helposti kulloisenkin tulkitsijan mukaan. Väliinputoaja, väliin asettuja, ”alistettu” tai epäpuhdas taiteilija, epäpätevä mielenterveystyöntekijä, luova yksilö, hankala yksilö, yhteyden solmija, ihmettelijä ja auttaja saattavat olla joitakin käsityksiä joita meihin liitetään.

Me kohtaamme työssämme hätää, huolta, epäkohtia tai tarpeita, johon työllämme pyrimme jotenkin vastaamaan. Työn kautta vaikutetaan nuorten yksinäisyyden vähenemiseen, sosiaalisten suhteiden paranemiseen sekä mielen hyvinvoinnin kohentumiseen. Melkoisia tavoitteita taiteelle. Tavoitepuheet ja erityisesti työn arviointi hoidollisin määrittelyin saattavat turhauttaa ja ahdistaa taiteilijaa niin, että hän joko vetäytyy oman taiteenalueensa ”puhtauden” puolustukseen tai sitten pyrkii sopeutumaan sulautumalla mielenterveys- tai hyvinvointidiskurssiin. Joudumme harjoittamaan jatkuvaa kriittistä tarkastelua rajoista sekä emotionaalisen kannattelukyvyn sekä ammatillisen profiloitumisen kanssa.

Millaisia sudenkuoppia auttajarooli voi sisältää taiteessa? Kokemuksemme mukaan taiteen kautta avautunut luottamuksellinen ja innostunut ilmapiiri esimerkiksi nuorten parissa on joskus saattanut johtaa rajojen hämärtymiseen ja omien voimavarojen kustannuksella tapahtuvaan ”pelastamiseen”. Hyvien tarkoitusten pohjalta toimiva taiteilija tekee kaikkensa helpottaakseen nuoren hätää -ja samalla omaa hätäänsä. Taiteelliseen työskentelyn voiman sijaan toimintaan astuvat käsitykset ja uskomukset hyvästä ”auttamisesta”, ilman tarvittavia verkostoja tai työnohjausta. Tavoitteet, tunteet ja todelliset resurssit hämärtyvät. Tämä on valtavan kuormittavaa. ”Pelastajan” rooli tuntuu joskus olevan tarjolla taiteilijalle myös hyvinvointityön rakenteita edustavien tahojen puolelta. Kun kaikkea on jo yritetty perinteisin keinoin, voisiko taiteilija saada hankalaan asiakkaaseen kontaktin ja hommat toimimaan? Monesti tosiaankin voi, mikä on mahtava juttu. Mutta jos taiteilija ei osaa pyytää itselleen tukea ja ohjausta, ei niitä ehkä myöskään tarjota. Taiteilija saattaa jäädä hyvin yksin kannattelemaan valtavia prosesseja ja hätää, ammattiauttajan viitta harteillaan. Tähän kun lisätään vielä taiteen kentältä kumiseva, jopa stigmatisoiva kritiikki taiteen ”alisteisuudesta” hyvinvointityölle, aletaan ymmärtää kuinka ristiriitainen hyvinvointityön kentillä työskentelevän taiteilijan ammatti-identiteetti onkaan.

Mikä tähän auttajadilemmaan sitten auttaisi? Itse palaamme yhä uudestaan pohtimaan myös omia motiivejamme toimia mielenterveyden edistämisen asialla. Henkilökohtainen historiamme ja käsityksemme taiteesta on ohjannut tiemme siihen missä nyt olemme. Taide on toiminut meille molemmille alustana mieltä askarruttavien asioiden tutkimisessa ja omaksi itseksi kasvamisessa. Taide on ollut aktivistinen toimintamuoto tasa-arvoisuuden, ekologisuuden ja eettisyyden edistämisessä. Meissä itsessämme elää vahva usko siihen että taide todella toimii muutosvoimana yhteiskunnassa. Luonnollisesti sitä toivoo, että taide voisi näyttäytyä myös toisille samoin. Mutta tästä toiveesta ei voi olettaa tulevan automaattisesti totta: taide on ja puhuu yksilöllisen kokemuksen kautta, eikä sitä voi koskaan täysin valjastaa hyötynäkökulmiin. Tavoitepuhunta auttamistyössä voi luoda sokean pisteen tälle yksinkertaiselle ohjenuoralle.

Taiteilija auttamistyössä tarvitseekin ympärilleen aivan erityisen työyhteisön: ympäristön, jossa voidaan reflektoida vapaasti kaikenlaisia työhön liittyviä kokemuksia ja tunteita. Avoin dialogi hoito- ja hyvinvointityön ammattilaisten ja organisaatioiden kanssa on paras keino välttää ylilyöntejä ja kuormittumista. Vastuita voi ja pitää jakaa. Koemme, että yhteyden on säilyttävä myös taidekenttään. Kokemusten jakaminen taidealan ammattilaisten, varsinkin heidän, jotka toimivat hyvinvointityön kentällä taiteilijoina on tärkeää oman kehittymisen ja tiedon jakamisen kannalta. Parhaassa tapauksessa käytetty kieli, tavat ja auttamiseen liittyvät olettamukset, pelot ja itsestäänselvyydet alkavat purkautua myönteiseen keskinäiseen ihmettelyyn. Meille kirjoittajille erityisesti työparityöskentely on ollut valtava voimavara ja lähde ammatilliselle kehittymiselle.

Lisäksi korostamme taiteilijan oikeutta ammatilliseen työnohjaukseen aina, kun työ liittyy hyvinvoinnin tukemiseen ja haastaviin toimintaympäristöihin. Taiteen kentällä tämä on aivan liian vähän tunnettu käytäntö, vaikka auttamistyössä työnohjaus on lakisääteistä.

Kun rajat ja vastuut asiakassuhteissa sekä yhteistyökumppaneiden kanssa ovat kirkkaita ja kunnossa, avautuu myös taiteelle ja taiteilijuudelle tilaa. Avautuu kiinnostava mahdollisuus oman työn rikastamiseen erilaisten kontaktien kuuntelemisen kautta. Avautuu merkittäviä areenoja vaikuttamistyöhön kun palveluja järjestävissä asiantuntijaryhmissä pohditaan esimerkiksi ihmiskäsitystä ja kohtaamisen monimuotoisuutta. Tarjoutuu mahdollisuus laajentaa omia käsityksiään ja piirejä, joissa todellisuuttaan rakentaa. Paljastuu prosessissa olemisen estetiikkaa ja muita ihmeellisyyksiä. Tämänkaltaiseen taiteelliseen tutkimukseen saattaa jäädä suorastaan koukkuun.

Ursula Hallas, TeM

Sanni Sihvola, TansM