Terapeuttinen kylmäkylpy – erään kulttuurishokin terveysvaikutuksista

Sanni ja Ursula olivat talvella 2016 Teatterikorkeakoulussa esittelemässä työtään FinFami Uusimaa ry:n SPACE! –hankkeessa. Vaikutuin tämän työparin intohimosta työhönsä, ja kun Space –projekti myöhemmin keväällä etsi työharjoittelijaa taideprojektiinsa, tiesin heti, että haluan mukaan. Minulla ei ollut projektin alkaessa laajaa kokemusta yhteisötaiteesta, ei etenkään sosiaali- ja terveysalan kontekstissa, mutta taiteen soveltava kenttä oli vetänyt minua puoleensa jo pitkään. Silmät pyöreinä yritin hahmottaa ympäristöäni ja paikkaani ja tehtävääni siinä. Tahti ympärilläni oli kuitenkin kova, ja koin painetta osata ja tietää heti. Itse asiassa, mitä nopeampi tahti ympärilläni oli, sitä hitaammaksi itse muutuin –enkä tuntunut voivan asialle mitään. Koulussa taidepedagogiikan opinnoissani olin oppinut arvostamaan kuuntelevaa, tilaa antavaa ja tutkivaa olemisen ja tekemisen tapaa, mutta tällainen tapa ei tuntunut mahdolliselta tai toimivalta. Olin kulttuurishokissa.

Onneksi Sanni ja Ursula kuuntelivat, ja minä osasin puhua. Yhdistyksessä minuun suhtauduttiin positiivisesti, vaikka itse pelkäsinkin taiteilijana joko jääväni jalkoihin tai tulevani väärinymmärretyksi. Kun pääsin käsiksi itse työhön, Grazy Day –tapahtuman suunnitteluun yhdessä yhdistyksen nuorten vapaaehtoisten kanssa, olin omillani. Tuntui vapauttavalta hillua basilikana yhdistyksen käytävillä taideharjoitteen turvin. Kohtaamisemme näiden nuorten aikuisten kanssa olivat harjoitteluni suola, sillä koin, että taide sai virrata vapaasti. Tunsin itseni kuitenkin pitkään erilliseksi FinFamista, ja taideprojektimme oli kuin pieni saari keskellä valtamerta. Yritin saada yhdistyksen ja muidenkin sote-alan järjestöjen vapaaehtoisia mukaan projektiimme, mutta kukaan ei tullut. FinFamin muutamiin työntekijöihin tutustuin kunnolla vasta Grazy Day –tapahtuman aikana. Oli mieletön tunne esiintyä yhdessä festariperformanssissa ja jakaa tuntemuksia jälkeenpäin. Ehkä vasta Grazy Day avasi minulle ja FinFamilaisille yhteisen maaperän. Yhdessä tekeminen ja kokeminen sulatti minut osaksi yhdistystä. Tästä olen kiitollinen.

Tällä hetkellä ajattelen, että harjoitteluni Space –projektissa FinFami Uusimaa ry:ssä toimi minulle terapeuttisena kylmäkylpynä. Astuin ulos taidekuplasta sosiaali- ja terveysalan kentälle, hanke- ja projektiviidakkoon, maailmaan, jossa rahaa ei tule ilman tehokkuustakeita ja hankeseurantaa. Ammatillinen identiteettini horjahti, enkä hetkeen löytänyt tasapainoa tai tuntenut kuuluvani minnekään. Hypätessäni yhteisötaiteen kylmään veteen luovuin hetkeksi turvallisuuden tunteesta mukavuusalueellani ja suostuin muodonmuutokseen. Koen, että minusta on kuoriutunut paljon vanhaa nahkaa, suorittamista, miellyttämistä ja itse-epäilyä. Tiedän paremmin, mitä haluan ja mitä en halua. Tämän kokemuksen jälkeen olen tietoisempi rajoistani sekä taiteilijana että ihmisenä, ja nämä rajat ovat laajenneet. Olen enemmän turvassa, kun on vähemmän mitä suojella. Samalla tietoisuus ytimestäni on vahvistunut. Voin olla kuin kotonani, taiteilijana, monenlaisissa ympäristöissä. Se, mitä taiteilijuus minulle milloinkin tarkoittaa, on muuntuvaista, eikä minun tarvitse miettiä, mitä muut siitä ajattelevat.

Suosittelen terapeuttisia kylmäkylpyjä niin taiteilijoille kuin sote-alan ammattilaisille. Ihmismieli jää helposti jumittamaan ahtaisiin rakenteisiin ja tottumuksiin, ja joskus vain kunnon ravistelu voi auttaa näkemään oman karsinansa ulkopuolelle. Taideprojektimme teemaksi muodostui ”kuin kotonaan olemisen” mielentila, ja tutkimme kodin käsitettä erilaisissa ympäristöissä. Havaitsin, että ”kuin kotonaan olemisen” mielentila kaikkosi aina, kun yritin väkisin ahtaa itseäni jonkun toisen ”kotiin”, toisin sanoen ideologiaan, rytmiin, tunnetilaan…Kun pysyn kotona itsessäni, voin todella kohdata toisen ja toisenlaisen menettämättä itseäni. Tästä oli pohjimmiltaan kyse myös minun ja sote-alan kohtaamisessa. Kun päästin irti ajatuksesta, että taiteilijana olen erillinen ja minun pitää puolustaa tonttiani rakenteiden paineelta, aloin nähdä sen taiteen, mikä on jokaisessa yksilössä. Taide ja mielenterveystyö kuuluvat tiiviisti yhteen. Taiteen ei-tietäminen ja toisin näkeminen on aina läsnä jokaista ihmistä kohdattaessa ja tuettaessa.

SuviSuvi Leppänen

Teatteripedagogiikan maisteriopiskelija, Teatterikorkeakoulu

 

 

 

 

 

Kuva: Siru Danielsson