Vitun hullu nuoruus

Helmikuussa järjestetyt Hullu Nuoruus – Nuorisotyön kehittämispäivät toi yhteen erilaisia tahoja, jotka tekevät työtä nuorten mielenterveyden hyväksi. Seminaarissa keskityttiin pääasiallisesti muihin kuin diagnoosilähtöisiin näkökulmiin sekä pyrittiin tuomaan esille taiteen ja soveltavan taiteen merkitystä mielenterveystyössä.

Puheenvuoroissa ja keskusteluissa sivuttiin myös vaihtoehtoisia ajatuksia nuorten mielenterveystyöhön liittyen. Todettiin muun muassa, että toisinaan joitakin nuoria tulisi pikemminkin suojella mielenterveyspalveluilta kuin ohjata niihin, sekä kuinka tärkeää tässä ajassa olisi tehdä näkyväksi omaa pahoinvointiaan poliittisessa mielessä ja siten vaikuttaa päättäjiin. Sopeutuminen sairaaseen yhteiskuntaan ei ole merkki mielenterveydestä.

Tapahtumassa oli tilaa myös vitutukselle. Toteutin tapahtumaan yhdessä Jenna Saarisen kanssa teoksen Vittu mitä sä oikeen selität. Kyseessä on äänitaideteos, jossa seminaariyleisön joukkoon asetetusta tavallisesta roskakorista kuului seminaarin ajan kuiskailtuja ja hiljaiseen ääneen lausuttuja kirosanoja. Roskis kiroili ja manasi itsekseen, haukkui ja syytteli itseään ja osallistujia. Ääni käski pysymään kaukana, ja toisaalta kuuluakseen se vaati tulemaan lähelle. Teos sekä ärsytti että ilahdutti, se nauratti ja toisaalta pahoitti mieliä. Joitakuita se häiritsi, toisille se lienee ollut yhdentekevä ja joiltakin se meni kokonaan ohitse.

Lopettakaa jo, mitä te kuvittelette tietävänne. Aivan erityisesti minulle on jäänyt mieleen puheenvuoro, jossa tilaisuuteen eri puolilta tulleita ammattilaisia ja opiskelijoita kehotettiin olemaan kriittisiä omia kykyjään ja omaa asiantuntijuuttaan kohtaan: luopumaan vallasta, astumaan pois ammattinimikkeiden ja titteleiden takaa ja pyrkimään aitoon kohtaamiseen, kohtaamiseen joka ottaa tosissaan, ei vähättele eikä jätä yksin.

Roskakorista kuuluneita kuiskauksia voidaan tulkita ikään kuin päänsisäisiksi ääniksi. Joko alitajunnasta kumpuavaksi kyyniseksi masennusajatteluksi, pelkkää paskaa – tai ehkä tarpeellisiksi ja osuviksi soraääniksi. Ääni vastustaa ja on eri mieltä, ja toisaalta se ei välitä ollenkaan, tai ehkä se pyytää apua. Kuiskailun voi mieltää joko nuoren puheenvuoroksi, tai ammattilaisen oman pään sisäiseksi epäilynääneksi.

Ei saatana vittuperkele.

Avunpyytäminen ja avunsaaminen on vaikeaa. Auttaminen voi olla vaikeaa. Mielenterveystyön täytyy saada vituttaa. Mutta mielenterveystyö joka haastaa ja kyseenalaistaa itseään eikä väitä tietävänsä kenenkään parasta, ei vituta niin paljon.

 

Eero Yrjölä

Kirjoittaja on taiteilija ja taidekasvattaja. Hän on vapaaehtoisena mukana SPACE!-projektin ryhmässä, joka pyrkii kehittämään nuorille suunnattua soveltavan taiteen ehkäisevää mielenterveystoimintaa.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *